Lisätty: 2006-00-00
Kirkosta eroamisen historia 1923–2005
— Lainsäädäntö on kirkon paras kaveri ja pahin vihollinen
Kirjoituksen sisältö tiivistettynä:
- Eroryntäys 1923 loppui heti.
- Eroaminen väheni entisestään aina sotien loppuun saakka.
- Eroaminen kasvoi voimakkaasti sotien jälkeen ja pysyi korkealla.
- 1960 kirkollisvero ennakkoperintään, eroaminen tyrehtyi.
- 1969 pääsi eroamaan ilman "papin puhuttelua", eroluvut hyppäsivät.
- 1990-luvun lama aikaansai eropiikin.
- 2003 uusi uskonnonvapauslaki tuplasi eroavien määrän.
Kirkosta eroamisen historia alkaa vasta vuodesta 1923, jolloin kaikista
uskontokunnista eroaminen tuli mahdolliseksi. Vuosina 1889–1922 oli sallittu
vain siirtyminen toiseen protestanttiseen kirkkokuntaan.
Totuudenmukainen kuva eronneista saadaan suhteuttamalla eronneiden määrä koko
väkilukuun, kuten kuvassa on tehty. Äkillisten ja pysyvien muutosten taustalta
löytyy poikkeuksetta lainmuutos, tilapäistä vaihtelua taas aiheuttaa lähinnä
taloustilanne.
Heti vuonna 1923 tuli eropiikki, kun lähinnä vasemmistolaisin työväki ja
pieni osa sivistyneistöä erosi. Kerralla lähti yli puoli prosenttia kirkon
väkiluvusta. Tilanne vakiintui pian, niin että eroavien osuus väheni melko
tasaisesti jatkosodan loppuun saakka. Jatkosodan lopussa liittyminen jopa ohitti
eroamisen.
Sotien jälkeen eroaminen kasvoi hyppäyksittäin, kunnes vuonna 1949 erosi jo
yli 15 000. Tuohon aikaan kirkollisvero perittiin kerralla vuoden lopussa, joten
ei ihme, että eroaminen tuli mieleen monelle sodanjälkeisen köyhän Suomen
asukkaalle.
Vuodesta 1960 kirkollisvero siirtyi ennakkoperintään, ja siitä lähtien on
kirkon jäsenmaksu mennyt suoraan palkasta puolihuomaamatta. Vaikutus näkyi
välittömästi: vuonna 1959 erosi 21 000, vuonna 1960 enää 8 500.
Eroaminen oli matalalla vuodet 1960–1968. Pohjakosketus oli vuosi 1964,
jolloin kirkkoon liittyi useampi kuin erosi. Tämä oli ensimmäinen kerta
jatkosodan jälkeen, jolloin näin tapahtui. Se jäi myös viimeiseksi, ja nyt on
yli 40 vuotta eletty eroamisenemmyyden aikaa.
Vuodesta 1969 alkaen eroamaan pääsi henkikirjoittajan toimistossa, eikä enää
tarvinnut kuunnella "papin puhuttelua". Nytkin muutos vaikutti välittömästi:
7 000 eronnutta vuonna 1968 vaihtui 13 000 eroajaan vuonna 1969. Eroaminen jäi
tälle korkeammalle tasolle.
Varsin iso nousu tapahtui 1984 kirkolliskokouksen hylättyä esityksen
naispapeista. Muutos ei ollut silti verrattavissa vuosiin 1960 ja 1969.
Lamavuodet 1991–1993 tuottivat jättimäisen terävän eropiikin: 15 000 eroajan
tasolta käytiin yli 30 000 eron luvuissa. Vuonna 1994 laman vähän hellittäessä
eroajia oli enää 17 000.
Vuonna 2003 uusi uskonnonvapauslaki salli eroamisen kirjallisesti. Laki ehti
olla voimassa vain viisi kuukautta, mutta eroajien määrä kasvoi silti liki
kaksinkertaiseksi. Vuosi 2004 voitti edeltäjänsä vain niukasti. Vuodesta 2005
tuli kaikkien aikojen ennätys, 30 000 eroajaa meni komeasti rikki.
Väkilukuun suhteutettuna suurimmat erovuodet ennen vuotta 2005 ovat olleet
1923 (0,66 %), 1992 (0,611 %), 1958 (0,562 %) ja 2004 (0,516 %).
Eroaminen tulee jatkumaan
Oikea vertailukohta vuoden 2003 lainmuutokselle ei ole 1990-luvun lama, vaan
vuoden 1969 lainmuutos. Eroaminen jäi tällöin uudelle korkeammalle tasolle, eikä
ole syytä epäillä, etteikö näin kävisi nytkin.
Ruotsissa eroaminen on saavuttanut taitepisteen muutama vuosi sitten. Lamaa
lukuunottamatta kirkosta erosi pitkään tasaisesti alle 15 000, mutta vuonna 1999
ruotsin kirkon jätti yli 33 000. Vuosi 2000 oli hiljaisempi erojen suhteen, mutta
vuosina 2001–2003 eroajia on ollut keskimäärin yli 50 000 vuosittain. Ruotsissa
luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus putoaa siis prosenttiyksiköllä
vuosittain.
Suomessa arveltiin varsinkin 2003 ja vielä 2004 eroamisen olevan väliaikainen
piikki. Osittain vertailut perustuivat aivan epärealistisiin tilastoihin,
verrattiin esimerkiksi elokuuta 2003, johon lainmuutoksen takia laskettiin sekä
heinä- että elokuussa eroilmoituksen tehneet, elokuuhun 2004. Samoin kahtena
vuonna verrattiin tammikuuta edeltävän joulukuun lukuihin, vaikka eroaminen on
aina voimakkaasti loppuvuoteen painottunut.
Nykyisin eroamisen myönnetään kirkon piirissäkin jäävän korkeammalle tasolle.
Yleensä tämä ilmaistaan talousasioiden yhteydessä, ilmauksen ollessa sentapainen
kuin "verotuloja leikkaa kirkkoon kuuluvien osuuden negatiivinen kehitys".